2011 - muistelmia ja mustelmia

[Andave]

Vähitellen rupee tämän vuoden metallinpaljastus olemaan siinä, että maastosta on muutettava kirjastoon paljastamaan ensi vuoden paljastettava. Eikös ollutkaan hieno ilmaisu...

Mutmut. Kausi kaipaa jonkinlaista yhteenvetoa varsinkin kun oli meikäläiselle ensimmäinen sellainen. Aluksi ajattelin siivoa löytöni ja lajittella-kuvata-esitellä ne löytöpaikan perusteella, mutta sittemmin meni minullekin jakeluun, ettei niitä perusäyrejä välttämättä kukaan viitsi edes tuijottaa, puhumattakaan siitä, että joku jopa innostuisi. Joten päätin, että kerron nimellisarvon lisäksi jotain hassua (tai opettavaista) vuodesta 1 A.D.M. (Anno Detectori Meikäläinen). Blogiko se nykyaikainen ilmaisu olisi?

Tarina 1.

Alkukevät meni sopivaa laitetta metsästäessään ja kun viimein toukokuussa postiluukusta Tesoro tippui niin alkoi kevään parhaat peltoetsinnät olla jo ohi. Kasauksen jälkeen ulkoilutin koneeni oitis pihalle, jossa se vaakkui heti rivitalon kaikki naapurit hälytysvalmiuteen. Vaikka epäilin hetken, että heti pihastani löytyy joku rautakautinen kätkö joutuin pahasti pettymään - rauta kyllä oli mutta turhaan liian tuoreetta. Suurin osa nurmikosta kuitenkin säilyi ehjänä.

Seuraavana päivänä menin heti töitten jälkeen paikalliseen uimarantaan, joka näköjään oli pullokorkkien ja folioiden runsaudensarvi ja siten ehdottomasti paras paikka testata DD kelaa. Just joo. Kaikki piippasi, jopa ohilentävä lokkikin ja pikku istutuslapiolla vei ikuisuuden kaivata ne toinen toista ihmeellisempään muotoon sulaneet alumiinimöykyt sieltä puolesta metristä. Enää ei tuntunut kovin ruusuiselta se metallin paljastamine.

No, toivuin siitä neitsytreissusta kuitenkin nopeasti ja viikonloppuna ajelin pois kaupungista. Jospa sit pellosta. Kohtalo oli puolellani, koska valitsemani pellon (joka oli hienosti kesantokin) vieressä (!) seisoi sen omistaja, kuka ei edes kavahtanut mun sekaista selitystä siitä, miten kohta se nurmikkosi tulee reikäiseksi kun emmentalin juusto. Eli siis napakymppi lupien suhteessa.

Aluksi toki tuli kaivettua kaikki, mutta muutaman piikkilankapätkän jälkeen oli kun suomut olisi pudonnut silmiltä ja kaikki piipit mitkä muistuttivat enimmäkseen Yleisradion ensilähetyksiä jäivät puolestani peltoon houkuttelemaan seuraavia sukupolvia. Ja sitten se sieltä nousi! Vuoden 1802 killinki ja hyvin kohtuullisessa kunnossa sellainen. Ensilantiksi kohtuullisen hyvä löytö, ajattelen vielä nykyisinkin, vaikka olen nykyisin jo karkaistettu palstan arvometallien ja esihistoriallisten löytöjen viidakossa.

Siinä meni päivä ja toinenkin heiluttaessaan, tuli konekin aika tutuksi, mutta löytyjä ei kovinkaan paljoon varissut. Ainoja, joka piristi päiväni, oli neljä 60-luvun viinapullon kaulaa sinetöidyillä korkeilla samasta montusta. Ajattelin sitä lauantain iltaa jolloin emäntä kyllästyi ja neljä täyttä viinapulloa peltoon särki, särkien samalla myös isännän sydämen lopullisesti, ja hymy nousi huulilleni. Sitten tuli kevätflunssa ja etsinnät jäivät muutamaksi päiväksi sikseen.

Ensi kerralla: etsinnät kaupunkitalon pihalla ja miten karkotettaan liian utelias ohikulkija.





Semmoista jää jälkeen kuin poistettaan törky. Tuttua peruskamaa kaikille.





Ensilantti. Se.



Vyöllispyörö (ei nyt niin vanha yksilö) ja sulanutta kuparia.

P.S. Kuviakin tulee lisää…

[Kultaseppä]

No eipä viitsi juuri tuijottaa kolikoita tuollaisen tehosyövytyksen jälkeen, onnistuit kiitettävästi tuhoamaan kolikoiden numismaattisen arvon. Pinta näyttää aivan samanlaiselta kuin heittäisi kolikot puoleksi tunniksi likaiseen 10% rikkihappoon, josta kylvystä saa kaupan päälle kevytkuparoinnin

[Keseppa]

Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa tarinalle

[Keseppa]

No eipä viitsi juuri tuijottaa kolikoita tuollaisen tehosyövytyksen jälkeen, onnistuit kiitettävästi tuhoamaan kolikoiden numismaattisen arvon. Pinta näyttää aivan samanlaiselta kuin heittäisi kolikot puoleksi tunniksi likaiseen 10% rikkihappoon, josta kylvystä saa kaupan päälle kevytkuparoinnin

Ei aina kannata ajatella tuota nummismaattista arvoa mikä noilla kolikoilla ois ollu muutenki lähes nolla. Riittää että ne miellyttävät löytäjän silmää. Itsekkin putsailen rupisimmat suunnilleen tuohon kuntoon mutta tummennan ne lisäksi.

[Andave]

Hyvä Kultaseppä, kolikkoni ovat puhdistettu pelkästään 6% ammoniakilla, joka poistaa suolat mutta ei reagoi lainkaan kuparin kanssa. Toisin kuin paljon (harmittavan paljon) käytetyt hapot (sitruuna jm.)

Koska hapettumien poiston jälkeen kuparipinta on epämiellyttävän rosoinen, käsittelen ne teräsharjalla (kultasepän teräsharja siis, pehmeä sellainen).

Tuommoisina ne vaan tältä paljon lannoitetusta Keski-Suomen pelloista nousee.

Näillä konkreettisilla kolikoilla ei toki ole minkäänlaista numismaattista arvoa, ei varteenotettava edes laatikonpohjalta VF kunnossa nostettuna. Oma juttu on se, miksi hitossa näitä ylipäätään kiillottaisin – mutta siitä joskus toiste.

[patti]

Hyvä ja viihdyttävä tarina Tuli toissavuoden ensimmäinen kauteni elävästi mieleen Kiitos tästä päivän piristyksestä!

t. patti

[Maverick]

Hyvä tarina! Toivottavasti saadaan lukea lisääkin näitä talven ratoksi!

[ripit]

Terve!
Tässä tätä topiikkia lukiessa tuli mieleen että kaikki ei ole kultaseppiä tai siis seppiä syntyessään. Niin kuin isossa kirjassa sanottiin " heittäköön se ensimmäisen kiven joka synnitön on"

Itse kun olen Niin vihreä tässä hommassa että varmasti tulee tehtyä kaikenlaisia tulevaisuudessa munauksia noiden käsittelyissä ja etsinnöissä että heitelkää niillä kivilöitä jo nyt.

Hieno tarina ja juuri sitä seikkailun tuntua ( mm eka kolikon löytämin) mitä toivon omallekin kohdalle tulevaisuudessa tulevan.
Ps.
Sen verran näyttää Suomen Maassa suuressa noita kolikon jämiä olevan että ei luulisi niiden heti loppuvan

[Taurus]

Yleensä nuo peltokupariset on jo siinä kunnossa että ihan sama vaikka niitä hierois rälläkällä. Paljon paremmassa kunnossa nuo silti on kuin etelän hetelmät joista saa olla onnellinen jos edes tunnistaa mikä kolikko on kyseessä.

[Leijona]

Oli mukava lukea tarinointiasi
Jatkoit kuitenkin harrastusta, vaikka ei heti löytynytkään sitä viikinkiaarretta.
Jotkut kun kyllästyvät melkein alkuunsa

[Kultaseppä]

Ai joo, näytti kyllä ihan samalta kuin omani, jotka heitin tarkemmin ajattelematta rikkihappoastiaan Ja kun olin liottanut litkussa vahingossa pinsettiä, niin kaikkiin tuli mukava kuparipinta, jolloin alkoi v****tamaan ankarasti. Nk. kevytkuparointi on ok. jos haluaisi lopuksi kullata kolikot:lol:

[Andave]

Tarina 2.

Sen jälkeen, kuin ensilantilleni tuli nikkaroitua esittelypylväs marmorista ja lasikupu sen päälle, iski ahneus ja rupesin tottakai kaipaamaan lisää. Edellinen etsintäkerta erittäin köyhällä maanperällä kuitenkin pakotti etsimään varakkaampaa peltoa. Siihen tarkoitukseen näytti parhaiden sopivaan pieni peltoläntti, josta melkein päivittäin pyörällä ohi ajelin. Pelto yhdessä jonninlaisen rakennuksen kanssa löytyi nimittäin jo 200 vuotta vanhalta kartalta. Jostain syystä siellä ei kertonut nykyajan kiinteistökehityksestä muuta kuin pari vesijakojärjestelmän luukkua, vaikka sen ympärillä komeili useimpia rivitaloja. Pellolla versoi rikkiruoho ja paikalliset kalastajat kaivelivat sinne reippaasti matonreikiä. Ponnistuksista huolimatta en oikein löytänyt maan omistajaa ja sienestäjän jokamiehenoikeudella ajattelin ylentää palsta Cibolan tilapäiseksi testikentäksi.

No, siinä sitten olikin testattava. Nimittäin hermoja, kun ”pellon” ohi ja yli kulki lenkkieliöitä ja koiran kusettajia ja kaikilla oli asiaa. Äijä kun äijä pysähtyi ja ilmoitti kiinnostusta mun kaivaustyöhön, eikä siitä olisi muuten ollut haittaa mutta kun aina löytyi hienon esittelypuheen päätteeksi joku alumiinirääpäle ja sit piti selittää etten mä tuommoisia erikseen etsi vaan niinkuin kolikkoja ja muuta arvokamaa.... ”Jaahas,” sanoi Ohikulkija ja käveli päätä pudistaen pois ja lisäsi varmasti ajatuksissaan: ”että semmoisia, oisko kaveri jättänyt pillerinsä ottamatta tai muuten vaan karannut keskussairaalan mieliongelmaosastolta.”

Löytyjä nimittäin oli taas niukasti. Ensimmäistä kertaa onnistuin oikein urakalla kaivamaan Alkon pullokorkkeja vuodelta alkoholipassi ja näiden ohella myös nykyaikaisempia ja värikkäämpiä limsapullon korkkeja. Koska paikalla on joskus purettu talonraato niin vaihtelua toivat syvällä savimaassa lojuvat 50x50cm ruostuneet kattopellinpalaset, jotka laittoivat koneeni huutamaan kun Hannikaisenkadun yökaahailijan perässä kiihdyttävä poliisipartio. Käytännössä löysin noin 50 kpl. ”ei oota”.

Ohikulkijoita sen kun vaan lisääntyi ja lopultaan tuli viereisestä rivitalosta joku mahakas eiliselle perusmäyräkoira-annokselle tuoksuva isäntä touhuani tutkimaan. Täytyy myöntää että olin kurkkua myöten kyllästynyt siihen: ”no mikäs miinaharava se täällä” – tekstiin, joten vastasin hänelle oitis, että joo onhan se miinaharava ja koska kaupunkin hallitus on viime aikoina saanut useita valituksia alueella miinaan räjähtäneet koirien omistajilta niin laittoivat minut tutkimaan asiaa. Oli kyllä tarkoitus heti perään sanoa vitsiksi, mutta mies mutisi äkkiä vaan jotain ”...ai että räjähteitä...” ja lähti ykskaks perääntymään. Sieltä ikkunaverhon suojasta se vielä tuijotti minua enkä voinut millään enää lopettaa hänen palohälytysharjoitusta. Mitään muuta kivaa ei tapahtunut ja aika pian päätin päättää heiluttelun täksi päiväksi. Pä-pä.

Ensi kerralla: Piippailut ikimetsässä ja metsurin aarre



Nappeja monen verontarkastajan housuista.



Yllättävän huono kuva tuli. No, kuitenkin muutama solkea tässä.



Renkaita, rinkuloita, ja Teh One Ring keskeella. Viimein mainittu löytyi pikkulammen uimarannalta. Kai sitä Sauronia nyt harmittaa, mutta mitäs meni sitä rantalentistä....


Tämä arveluttaa hieman. Kullattu ja joku kiinnike takana. Olisiko jostain upseerin lakista? Materiaali joku seos, ei kuparia, ei rautaa...



Sama takaa. Löytypaikka 1515-> asuttu torppa

[Andave]

Tarina 3.

Täysaloittelijan etsiessään kartoista sopivaa piippauskohdetta tuntuu yksi erittäin lupavalta - nimittäin Hylätty Rakennus. Vaikka sitä muut kertoo, että pellossakin joskus piippaa, ei sitä aluksi hevillä uskoa (miten niin muka pellossa raha, häh?). Olen nyt toki käynyt muutamalla autiotalolla ja sen voin sanoa, että ainakin helposti ne aarteet sieltä muun kauheasti piippaavan romun seasta eivät ilmesty. Autiot asuinrakennukset ovat olleet kauttaaltaan täynnä roskarauta, romuja ja folioita. Etsintää vaikeuttavat miehenmittainen heinä ja kaiken maailman verta imivät mutantti-itikat. Piiparin heiluttaminen on hankala ja joskus täysin mahdoton. Maasta törröttävät naulat tunkeutuvat ei-turvajalkineesi ja tyhjästä ilmestynyt piikkilangat sekä ruosteiset pellinpalaset aiheuttavat haavoja, joita tarkastaessaan nousee kaksi tärkeä kysymystä – montako tikkiä ja milloin se jäykkäkouristuspiikki nyt tulikin saatua…

Lyhyesti ja ytimekkäästi – mitä enemmän Aloittelija oppii, sitä enemmän hän karttaa autiota rakennuksia ja pysyttele kiltisti keskellä peltoa.

Tämä paikka oli kaiketi erilainen. Se sijaitsi nimittäin sijaitsi aivan keskellä sammalöistä ja harvaa sienimetsää ja ihmisasutuksesta kertoivat vain rakennuskivet, koska kaikki puu oli kai lahonnut tai palannut ajat sitten pois. Ei siis vakioromua eikä giganokkosia! Paikalle päästiin erittäin kapeaa suotietä pitkin ja muutaman auton pohjaa raastavan kuopan jälkeen olin jo sitä mieltä, ettei kannata jatkaa ollenkaan mutta koska en oikein päässyt peruttamaankaan joutuin ajamaan perille asti.

Eihän siitäkin etsintäreissusta olisi paljon kerrottava, kunhan en olisi heti kättelyssä löytänyt ensimmäistä aarretta. Paikalla oli pieni aukio johon joskus metsänhakkuussa oli kasattu hirret ja sieltä sammaleen alta piippasi markka poikineen eli tarkemmin 2 mk 70 penniä samalta neliömetriltä. No, jos ei muuta niin sen sain kyllä selväksi, että umpimetsässäkin kannattaa kävellä kone päällä.

Muuten jäi saalis tavanomaisen laihaksi. Maastossa erottuivat selvästi vanha talonpohja ja kenties aitta, peltoröykkiöt ja joka kellarinaukotkin, mutta merkittäviä piippeja ei vaan kuulunut. Vanhan peltitölkin aiheuttama piippi kellarin rappeutunut kivivuorauksen välistä sai pumpun jyskyttämään, mutta sekin oli tyhjä täynnä. Yhdestä paikasta sammaleen alta löytyi jumalattomasti paukkupatruunoiden hylsyjä ja paikalta poistuessaan paljastui 5-penninen vuodesta ’21. Ilmeisesti paikan viimeisen asukkaan viimeinen kaljaraha, jonka hukkumisen jälkeen se suuttui ja muutti kokonaan pois.

Ensi kerralla: Kerrankin kunnon pellolla ja miksi luvanhankinta on ehdoton.




Alkukauden laiha nyky(no melkein)rahojen saalis.





Erään pienen peltotilkun tuotto. Toi 5-kopeekka pysyi pitkään kookkaiden kolikoiden kärkipaikalla.

[patti]

Näitä sun juttuja jo suorastaan odottaa jännityksellä, että mitä tällä kertaa! Tuosta autiotalopiippailusta olen kyllä ihan samaa mieltä - mutta silti meinaan pyytää luvan ensi kesäksi yhdelle autiotalolle. Eikö ihminen koskaan opi?

[Andave]

Tarina 4.

Kartanlukutaitoni kehittyivät koko ajan ja kartan lisäksi älysin selailla vielä paikallishistoriaa kirjojen muodossa. Palkinnoksi sain pian selville täysverisen Keski-Suomen kantatalon eli 1529 lähtien viljeltynä ollut pellon. Varsinainen kantatalo näytty olevana nykyisin lohkottu moneksi ja koska harvemmin vanhoista kartoista se peltolänttien todellinen sijainti selviää päätin tarkistaa tilanteen paikan päällä. Tietysti piippari mukana.

Peltoja todella riitti. Kantatalon ympärillä oli toki viljeltyä maata, mutta hieman etäämmällä löytyi syöttimaa jossa heinääkin ei ollut vielä riesaksi asti. Kaivamiset olin aloittanut jo netistä etsimällä isännän puhelinnumeron, mutta se ei vastannut. Käväisin talon pihalla – on muuten vaikea löytää sitä ristinsielua kunnon maalaistilan rakennusrypäleen välistä, kun on niin saakelisti kaikkia vanhoja ja uusia päärakennuksia, aittoja, liitereitä, navettoja ynnä muuta – ja totesin ettei ketään ole kotona. No joo. Takasin pellon viereen, uudelleen soitto ja taas ei kukaan nosta luuria. Mitäs nyt?

Sitten iski se kärpänen jonka takia me kaikki tämän hassun harrastuksen parissa olemme ja ajattelin että jos kokeilisi no sitä nyt vähän tuosta pellonreunasta. Jaa. Sehän piippasi ja tietysti piti rupea kaivamaankin. Ja sit ajeli kuin tilauksesta harmaa Chevy viereen sekä joku äijä (kukas muu kun tietysti tilan isäntä) kyseli että mitähän tässä meinataan...

OK. En ehtinyt todellakin kaivaa peltoa emmentalin juustoksi, olin yrittänyt soittaa (myöhemmin selvisi että vanhalle isännälle), tarkoitin hyvää ja näin poispäin, mutta hävetti aivan saakelisti ja nytkin tekee vielä kipeä. Joten samalla hetkelle jolloin talonisännälle jotain läppä yritin vastaukseksi heittää, päätin että tämä on nyt se ensimmäinen mutta viimeinen aarteiden haravointi ilmaan lupaa - jos nyt maastossa on vähänkin sivistyksen merkkejä.

No, selitykseni kuitenkin riittivät tilan isännälle ja kaveri osoittautui erittäin mukavaksi mieheksi, joten tilanne päättyi yhteisymmärrykseen. Oikeastaan onnistuin vielä tekemään isännälle pienen vastapalveluksen kuin etsittiin metsän vierestä kantovuoresta sinne hukkunut joku kauhean iso traktorin perävaunun tappi, jonka takia sahuri ei kuulemma ollut suostunut tavaraa käsittelemään kun pelkäsi sahanteriensä puolesta.

Oli se paikkakin antoisampi kuin ne edelliset. Joku mäkitupa siellä samassa pellonreunassa oli kuulema ollut silloin vuonna 18xx-1931 jolloin se paloi poroiksi ja rippeet kynnätti pikkuhiljaa pelloksi. Oli siinä tiilenmurusia ja käyttörautaa, nappeja ja solkia, mutta kolikoista kasaantui mahtavin saalis siihen asti eli 5-6 pennosta suurruhtinaskunnan loppuvuosilta.

Ensi kerralla: Härskit emännät hoi!



Tasan 1,5 kerta saalistin uimarannoilla, ja tässä on tulos. Sitä 8.65 € käyttörahhaa en viitsinut ottaa joukkuekuvauksiin mukaan.


Messinkinen naula. Mutta mistä?


Tällaisia sormuksia löytyi kahdesta eri paikasta lähes identtiset. Suhteellisen muodoton, hapettunut kun piru ja ison vihkisormuksen kokoa. Ei kuvioita. Materiaali on minun mielestä jotain sinkkiseosta…


Halkaisija noin 50mm. En oikein uskoa poletiksi mutta mikä sitten? Kovia on reunat kärsineet…

[Jussi]

Näitä on kyllä kiva lueskella

[patti]

Mitä kolikoita nuo vasemman yläkulman kolikot on? En ole moisia nähnytkään

edit: kas kuvaa suurentamalla (! ) saikin selville toisen, eli ranskalainen joku frangi kai. Entäs vasemmanpuoleinen?

[Keseppa]

Kiitos taas mukavasta lukuhetkestä.

Tuo messinkinaula on laatikon/lippaan vedin. Klaffipiirongeissa esim. on tollasia pikkulaatikoissa.

[Mc_Mursu]

Entäs vasemmanpuoleinen?

Muistaakseni belgialainen tai jotain sellaista. Mulla on vastaavia kourallinen, ei tosin löydettyjä.

[Leijona]

Hauskasti kirjoitettuja juttuja
Löydötkin ovat hyviä

[JK]

Tahtoo kuulla lisää!

[patti]

Tahtoo kuulla lisää!

Taisi tuo "Härskit emännät hoi!" herättää kiinnostusta?

[JK]

Tahtoo kuulla lisää!

Taisi tuo "Härskit emännät hoi!" herättää kiinnostusta?

No tottahan toki!

[Andave]

Tarina 5.

Täällä kertaa jäi seulalle oikein lupaava alue. 1500+ luvun asutusta, kestikievareita, isoja peltoja ja Suomen Sodan kahakoita ym. ym. Vaikka sijainti olikin usean kymmenen kilometrin päässä kotoa niin aloin jo tottumaan pitkiin ja pitempiin matkoihin tällä turhaan harvaan asutetussa Keski-Suomessa. Toisin kuin näillä kirotuilla Käkisalmen ja Eura-Aura-jokilaaksojen asukkailla, G-Scope ne periköön, jossa maanpinta pursoa joka pellossa ja vesakossa antiikin patsaita ja rautakauden haarniskoja niin ettei kottikärryillä pääse edellistä satsia pois rassaamaan kuin uusi kerrostuma jo sateessa ruostuu.

No, se siitä. Ennen paikalle ajoa piti lähistöllä vielä tarkistaa eräs 1700+ luvun markkinapaikka, mutta mun kauhistukseksi aukiolta oli 1) poistettu toistakymmentä senttiä pintakerrosta 2)täytetty soralla ja valettu asfalttiin 3)varastoitu kaiken maailman putkia ja peltejä sen päälle. Ei siis mitään saumaa. Kylä se vaikutti vähän paremmalta, jos ei nyt se pirun viljely kaikkialla ei olisi kukoistanut. Onneksi löysin muutama ihmeellisen oloista peltoa, jossa viime vuoden sänki sievästi komeili. Myöhemmin toki selvisi näihin vasta kylvetetyt rypsisiemenet....

Sitten sattuikin näin, että talosta, josta pellonomistajista päätin kysellä, löytyi omistaja itse. Vaikka pellot olivatkin vuokralla. Olipa sekin mukava mies, rupateltiin alueen historiasta ja hänen lapsuudenmuistoista ja tottakai saatiin se kaivuluupakin. Siitä pellosta nousi ensimmäinen iso historiallinen Äyri, vuodelta 17xx ja vielä monta ”ensimmäinen lajinsa” juttua. Eipä tainnut löytyä isännän mummon joskus höyrykoneiden aikana peltoon hukkaamansa kultakelloa, jota olisi tietysti ollut hieno esitellä!

No, talosta toiseen ja pikku harppaus ajassa eteenpäin, niin seison toiveikkaana seuraavan talon ovella. Siinä taisi emäntä jo vahvasti suostuakin, kun yhtäkkiä kyseli millä mä näitä esineitä etsin. Nyt huomio – tätä vikaa ei kannata toistaa perässäni, ei koskaan. Halusin nimittäin kerskailla, menin hain autostani Cibolan ja paremman puutteessa (ei enää ikinä) heitin taskusta löytyneen kakskytpennisen maahan ja esittelin piippia. Sanoi emäntä sitten mietteliäinä että joo, annetaan ne jäätää sinne peltoon. Kyselin monta kerta ennen kuin ymmärsin, että jo annettu lupa on peruttu, tod.näk. hoksattiin yhtäkkiä se mahdollisuus, että pellossa naulojen ohella myös kolikoita voi olla...justjoo.

Emännät kun ovat puheenaiheeksi niin jatketaan. Seuraava mukava ja hymyilevä mummo juoksutti minua monta kerta edestakaisin, koska talo oli kuulemma perikunnan ja hänen tyttärillä (ketkä eivät olleet koskaan kotona) oli pellon asioissa se ainoa sananvalta (hän kyllä lupaisi heti jos voisi). Sama rupatteleva mummo sanoi olleen löytänyt perunamaalta pari vanha kolikkoa ja palasi puheissaan aina siihen, kuinka arvokkaita ne hänen mielestä ovat. Viimeinen luvankysyntäkäynti sitten olikin toista maata –
”Moi ja hei ja oletko miettinyt asiaa että pääsenkö sinne vasta puimitulle pellollesi?”
”Joo ei kyllä tarkemmin ajatelleen tästä tallosta ei voi mittään antaa ulos, ties kuinka arvokkaita ne kolikot siellä onkin.”
”No joo, eihän ne… mutta voinhan ne aina tuua näytille?”
”Emmä tiiä jos sa et tuokaan niitä kaikkia ja varastat ne parhaat.”
”Just joo.” Ja lähtiessään kysyin vielä huvikseen – ”Hei oliks ne tyttäret sitä mieltä tai sä itse?”
”Kyl mä ite nyt tuommoisia päätän.”

Ja sitten vielä viimeinen yritys ko. kyläpahasessa. Ajoin ison pellon viereen, missä isäntä perunanostotalkoissa traktoria porukkoineen kuljetti. Menin sille kertomaan kuka ja mikä ja miksi – ja yllättäen antoi äijä suhteellisen välinpitämättömästi luvan. Minä sen kun rupesin iloisesti heti hommiin (sopivasti etäällä perunaporukoista) ja tein laajamittaisia suunnitelmia loppukaudeksi, mutta parin vartin jälkeen traktori pysähtyi ja isäntä ilmestyi mun luokse sanomaan hieman epäilevästi että emäntänsä olla (kai se siinä traktorin perävaunussa roikkui) sanonut että lupa ei ole ikuinen - tonkikoon mä omat tonkimiset nopeasti. Kyselin sallisiko hän että palaan vielä täksi viikonlopuksi kun tongittava olisi äärettömän iso pelto ja kivaa historia siitä ehkä nousisi. No joo, kyllä se passaa, tuli kaverilta ja se lähti takaisin traktorille. Jotain keskustelua siellä käytiin ja hetken päästä se kuitenkin palasi ja sanoi vielä epävarmemmin:
”Ei se emäntä vissiin tahtoo että sä viikonlopulla tulet…”
Heitin saman tien Cibolan olalle kun linnanvartija muskettinsa ja heitin lähtiessään:
”Anna olla, en mä usko että se sun emäntäsi minusta tänäänkin sen kummemmin tykkää.”

Näyttipä kaveri helpottuneena kun poistuin paikalta.

En ole sittemmin paljon naisten kanssa piippailuluvista asioinut. Enkä tuossa kylässä käynyt. Enkä mene enää.

Ensi kerralla: piippailu ulkomailla ja Keski-Suomen asutuksesta.



Tämän päivän kuvissa yhden antoisan pellon saalis. Huomion arvoinen on ehkä keskirivissä vasemmalla perussolki (kaikillahan näitä on), joka on säilynyt täysin toimintakuntoisena. Harvoin se rautatappi kestää.






Ylärivissä vasemmalla joku kyläsepän sormusaiheinen eksperimentti. Oikealla taas pellosta nostettu ’31 5-markkanen, jossa melkein lyöntikiiltoa vielä jäljellä






Se 10-kopeekka päihittää halkaisijaltaan varmaankin kuuluisat piparitkin. Näitä kun otti aikoinaan kauppaan kourallisen mukaan niin lompakko repesi.

[Jussi]

Upeita löytöjä!
Käsittääkseni nuo 10 kopeekkaiset oli uudelleenleimattuja 5 kopeekkaisia, johtuen rahan arvon muutoksista tjtn. Voi olla että muistan väärinkin.