Onpas vierähtänyt ihan liian kauan siitä, kun olen tänne viimeksi kirjoittanut.
Vaikka joku on voinut vetää tästä johtopäätöksen, että Sika herkkine sieraimineen on tirissyt Webereissä ja Landmanneissa ympäri maakuntaa ja syöty parempiin suihin – ei näin ole kuitenkaan luojaparatkoon käynyt. Täällä sitä porskutetaan sorkat tunkiossa elinvoimaisempana kuin koskaan, tosin sellaisen kiireen ja sekamelskan keskellä, ettei ole saanut järjestettyä edes asioita prioriteettijärjestykseen. Tänään nousi kuitenkin harrastuksista se kaikista jaloin ja arvovaltaisin ylitse kaiken muun, lisää siitä kuitenkin myöhemmin, sillä tarinahan kaipaa pienen pohjustuksen. 
Tosin kun piippailemaan ei ole ehtinyt, on alitajunta työstänyt sian sellaiseen iskuun, että oksat pois ja pala larvaakin. Mielikuvaharjoitteet piippailutyöskentelyn eri vaiheista ovat rakentaneet henkistä minäkuvaa sellaista tahtia, että siitä kyydistä on moni muu sorkkaeläin pudonnut jo aika päiviä sitten. Upeat piippailuilmat ja maan alta seireenien lailla oodiansa sian korviin hykertelevät ööret ovat saaneet aikaan sen, että paine parhaan kaverini (GM3) transistoreissa ja komponenteissa kasvoi sen verta suureksi, etten voinut enää katsella nurkassa kyyhöttävää ja vikisevää mieleltään herkkää laitetta. Oma mieleni pysyi kuitenkin lujana, kiitos ruotsalaisen jääkiekkojoukkueen mental träning metodeille. Oli kuitenkin aika pitää pieni motivaatiopuhuttelu ja tsempata kaveria mäen alla sekä johdattaa tämä tulevaisuuden arvaamattomiin seikkailuihimme avoimin mielin. ”Yhdessä olemme vahvoja ja olemme nyt valmiit Öretaistoon!” GM3 lopulta piipitti terävästi kotelonsa syvyyksistä. Pakkohan kaveri oli pellolle viedä, kun niin tuli luvattua.
Ykdessä parivaljakko saapui potentiaalisen pellon reunalle. GM3 oli täynnä virtaa ja ilon kiljahdus pääsi kotelon syvyyksistä kun sorkka survaisi piipityksen äänenpaineen sian korville sopiviksi sulosoinnuiksi. Onko mikään yhtä ihanaa kuin nähdä parhaan ystävänsä noin iloisilla mielin? GM3 ihan säteili kilpaa auringon kanssa ja yhtenevään tihenevät riemunkiljahdukset saivat siankin mielen lämpenemään. Kiljahdukset detektoivat myös maasta mielenkiintoisia esineitä. Yht’äkkiä, mitä suuremmissa määrin yllätyksenä, sian sisukset täytti outo sanoin kuvaamaton kaipuu ja herkkiin kärsän olfaktorisiin kemoreseptoreihin luikerteli sellainen viekoitteleva tuoksu, joka avasi yli vuoden sian mielessä uinuneen padon. Öörejä! Nyt on Öörejä ja Paljo! Enää ei kutsu tullut viekoittelevana seireenien laulun kaltaisena pyyntönä, vaan nyt maasta kuului ikään kuin kutsuhuuto! Eikä mennyt aikaakaan kun päivän valoon maaemon hameen alta ponnahti Ulrika Eleonoora Jonkudottir. Öööre! Siinä se oli, Öhkömönkijän käsivarsilla lepäsi juuri hameen alta ponnahtanut Ulrika Eleonoora Öhkösdottir. Söpö kuin sika pienenä – vähän rupinen, mutta kerrassaan IHQ! Aivan kuin tämän jälleen näkemisen johdosta, jossain kukkui käki ja auringon säteiden fotonit tanssien väreilivät pellon vieressä kiemurtelevan hiekkaisen tien pölyävällä pinnalla. Suu messingillä ja yhteistuumin GM:n kanssa päätettiin jatkaa aktia. Seuraavaksi pisto maan kuoreen ja vääntö. Nappihan sieltä tuli. Olisin kyllä odottanut ööreä, sillä olihan ilmassa vielä sellainen taianomainen tunnelataus, jonka vain sika voi saparon tyvellään aistia. Hanakasti, kuin tryffelisika vain voi, kaivoin kuopan GM3:n annettua niin iloisen vingahduksen ettei tästä voi enää erehtyä - Ja totta tosiaan, ei voi! Hyväkuntoinen öööre, taas!! Nuolet menee ristiin ja vuosilukukin siinä seisoo 1732!!! Nyt on onnen päivät!!!! Oletteko koskaan nähneet kun sika tanssii ripaskaa kuopan reunalla? Tänään se tanssi yhdessä auringon säteiden ja Ulrikan kanssa.
Fotoja:
Ööre sekä Ulriikka Eleonoora Öhkösdottir ja hänen siskokset
Öhkön mielitietty:
Kuvia muilta retkiltä mm. hätäiset juhannuspiipit:
Teuvalla koluamassa:
Hopeakolikko tosin löytyi Nokialta:
