Tarina kuuluu, että vuonna 1944, kun isän mummo oli ollut Kittilästä lähdössä Ruotsiin evakkoon lapinsodan tieltä, hän olisi tilan puutteen vuoksi päättänyt piilottaa pöytähopeat ja muut säilyttämisen arvoiset omaisuudet. Tavarat kuuleman mukaan pakattiin ja kaivettiin osittain navetan ja kompostin alle. Sodan loputtua perhe sitten palasi Ruotsista kotiin, jossa talo ja navetta oli ensin räjäytetty ja sitten poltettu. Ikävä kyllä myös mummo, joka ainoana tuntui tienneen tarkan piilopaikan, oli kuollut evakko vuonna Pajalassa. Arvata saattaa, että maahan kaivettuja hopeita alettiin kuitenkin suurella innolla etsimään. Innosta huolimatta niitä ei löytynyt, vaikka kotipiha kaivettiin monttuja täyteen.
Siitä lähtien meidän suvussamme on kiertänyt tarina kadonneista sukuhopeista. Mahdollisina skenaarioina on pyöritelty sellaisia ajatuksia kuin että ahneet naapurit/saksalaiset/käpykaartilaiset/Kolarilaiset olisivat käyneet ne kaivamassa ylös tai että mummo olisi vanhuuttaan kertonut hautapaikan aivan väärin. Itse pidän kyllä mahdollisena myös ettei hopeita koskaan piilotettu vaan menivät talon mukana.
Ainoa varma tieto kuitenkin on, että johonkin ne tavarat katosivat. Ehkäpä minua odottaa ensi kesänä kunnon jättipotti. Kesäkuussa pääsen Kittilään seuraavan kerran, joten ilmaisin on lähes pakko ottaa mukaan. Toivossa on hyvä elää
