Ensimmäinen piipparointivuoteni
Lähetetty: 17 Joulu 2012, 01:22
Järjestelin kotona löytöjäni ja ajattelin samalla tehdä pienen yhteenvedon ensimmäisestä piipparointivuodestani.
--
Suunnilleen vuosi sitten joulukuussa kävimme ensimmäistä kertaa kaverin kanssa yhteisellä Ace 250:llä tonkimassa lumisia maisemia. Alussa oli innostus suuri, ja kymmenpennisen löytäminenkin riemastuttava kokemus. Tai no, itse asiassa jopa pullonkorkin löytäminen oli hienoa! Talven aikana foorumia lukiessa innostus vain yltyi, ja hankin kevääksi oman T2:n. Pääkaupunkiseudun jättömaat jaksoivat köyhästä annistaan huolimatta kiinnostaa siihen asti, kunnes pääsin maaseudun historiallisemmille ja neitseellisemmille maille tonkimaan kunnolla ja rauhassa. Ensimmäisen vanhemman (1802) kolikon löytäminen kotitilani pellolta viimein todisti, että näköjään vanhempienkin esineiden löytäminen on mahdollista, eikä pelkästään foorumilaisten huijausta.
Huhti-toukokuussa ajelin ahkerasti kesäpaikkaamme Päijät-hämeeseen. Tilaan kuuluvia peltoja tuli haravoitua melkoisen intensiivisesti, ja saalista alkoi kertyä enemmän. Lähinnä kolikoita 1600-1800-luvuilta. Varsinkin isompien kolikoiden esiinkaivaminen tuntui aina yhtä hienolta. Tutuksi tulivat myös runsaslukuiset soljet ja napit, sekä tietysti ne perhanan pullonkorkit, joita tosiaan on kaikkialla. Samalla kertyi melkoisesti myös työtunteja ja kylähullun mainetta. Kesäkuussa vierailin länsi-uudellamalla, josta löytyi yllättäen ensimmäinen vanhempi ja hienompi esine: keskiaikainen putkilukon avain. Esineen alkuperän selviäminen oli yksi hienoimpia kokemuksia harrastuksen aikana. Pienempiä ilonaiheita olivat mm. tykinkuulan ja ensimmäisen piparikolikon löytäminen.
Näihin aikoihin harrastuksen pullonkaulaksi meinasi koitua arkuuteni lupien kyselyyn (ja toisaalta vielä suurempi arkuuteni luvattomaan piipparointiin). Jostain syystä tuntui lähes ylitsepääsemättömän vaikealta mennä kyselemään tuntemattomilta lupia. Sähköpostikyselyt kun eivät yleensä tuottaneet tulosta. Onneksi kesämökkipaikkakunnalla ihmiset olivat mukavia ja soittelivat jopa naapureiltaan lupia puolestani.
Keskikesän pelasti mökkinaapurin pari isompaa kesantopeltoa, joilla signaalia oli harvassa, mutta kaivaminen sitäkin helpompaa. Ensimmäisen kesän kruunasi pääsy rautakautisten asumusten lähellä sijaitseville heinäpelloille - kiitos siitä luvat kysyneelle Raibanille - joista löytyi myös kovasti haaveilemaani vanhempaa esineistöä. Niitetty heinäpelto kasvoi nopeasti taas liian korkeaksi, ja kun viljapellot viimein puitiin, oli niissäkin sänki jäänyt niin pitkäksi, että huispaaminen ei ollut kovin mukavaa, ja innostus alkoi hiipua. Kausi loppuikin sitten nopeammin kuin olin ajatellut, oikestaan jo elokuussa.
--
Edelleen jaksaa ihmetyttää miten paljon ja hienoja esineitä pelloissa piilee. Asia, jota ei koskaan aiemmin ollut tullut ajatelleeksi. Ja jota muiden ihmistenkin on vaikea uskoa kun heille kertoo tästä harrastuksesta. Usein omakin usko oli kyllä koetuksella pullonkorkkimeren keskellä. Opin tunnistamaan aika hyvin signaalin, joka todennäköisimmin on pullonkorkki, mutta valitettavasti tunnistus ei koskaan ole sataprosenttisen varma. Esimerkiksi hienoin löytöni, tuhat vuotta vanha dirhemi, oli vähällä jäädä löytymättä. Pelto tien vieressä kun oli täynnä repäisykorkkeja, ja olin jo useampaan kertaan päättänyt että en kaiva enää yhtään korkilta kuulostavaa signaalia. Silti päätin vielä kaivaa juuri ennen pimeän tuloa vielä tämän yhden epäilyttävän signaalin, varmuuden vuoksi. Ja sillä kertaa mullasta ilmestyikin jotain ihan muuta. Myös ensimmäinen viikinkiaikainen esineeni, punnus, oli vähällä jäädä kaivamatta, koska se pronssipäällysteisenä rautapallona antoi foliosignaalin. Ikävä totuus näköjään on, että helpolla ei tässä hommassa pääse, vaan ne huonotkin signaalit pitää jaksaa kaivaa jos haluaa jotain erikoisempaakin löytää.
Syksyllä innostus osoitti hienoista löydöistä huolimatta jo hiipumisen merkkejä yli-innokkaan alun jälkeen. Tavallaan motivaatiota saattoi paradoksaalisesti vähentää sekin, että tästä eivät löydöt enää paljon voi parantua. Samanlaista kehitystä löytöjen laadussa ei siis enää ole odotettavissa. Katsotaan miten talvikauden pakkolepo vaikuttaa, josko keväällä olisi taas intoa. Onhan siellä pelloissa kuitenkin kätköissä vielä vaikka mitä. Mitään kultaistakaan ei vielä ole löytynyt, eikä tippoja eikä klippinkejä... Eikä asekätköjä... Eikä miekkoja tai hopea-aarteita...
--
Vaikka harrastuksen aiheuttama liikkuminen tekikin tällaiselle huonokuntoiselle oikein hyvää, aiheutti jatkuva huispausliike myös lieviä rasitusvammoja ja särkyjä. Syksyllä aloinkin jo haaveilla XP Deuksesta, jonka keveys ja langattomuus houkuttelisivat kovasti. Hinta on vaan niin suolainen, että täytyy ensin varmistua että into pysyy päällä ensi kaudellakin ennen kuin ajattelee asiaa yhtään enempää...
Niin, ja syksyllä työasiat ja muu arki sitten iski päälle niin voimalla, että koko piipparointiharrastus tosiaan unohtui pitkäksi aikaa. Ja samalla myös vanhempien esineiden toimittaminen museoon, köh köh. Osittain se viivästyi siksikin, että Helsingistä neuvottiin viemään löydöt Lahden museoon, ja Lahdesta taas Helsinkiin, enkä ole jaksanut vielä ottaa selvää kumpi on oikeampi paikka (vaikka molemmat varmasti käyvät). Paperitöitten tekeminenkin on työlästä, ja siksi haluaisin ensin käydä näyttämässä esineitä ja saada tiedon siitä, mitkä museo haluaa lunastaa. Niin että ei tarvitsisi turhaan täytellä lomakkeita. Mutta tämä on nyt tällaista laiskan selittelyä… Joululomalla lupaan hoitaa asian kuntoon.
-----------------
Tässä valikoima mielenkiintoisimpia löytöjä. Ketun pääkallo ja lasipullo olivat tietysti pintalöytöjä, mutta eipä niihinkään olisi törmännyt muuten. Näiden lisäksi kertyi kotiin tietysti paljon muutakin jota ei raaskinut tai uskaltanut heittää pois. Rautaakin useampi kilo. Nappeja pieni pakasterasiallinen, ja solkia iso.
Tunnistettavissa olevia, vähintään 50 vuotta vanhoja kolikoita löytyi kesän aikana reilut sata kappaletta. Niistä noin kolmasosa 1600-1700 -luvuilta. Hopeisia löytyi viisi. Ja aikamoista onnea taisi olla se, että joukossa oli kaksi top-60 -kolikkoakin.
--
Suunnilleen vuosi sitten joulukuussa kävimme ensimmäistä kertaa kaverin kanssa yhteisellä Ace 250:llä tonkimassa lumisia maisemia. Alussa oli innostus suuri, ja kymmenpennisen löytäminenkin riemastuttava kokemus. Tai no, itse asiassa jopa pullonkorkin löytäminen oli hienoa! Talven aikana foorumia lukiessa innostus vain yltyi, ja hankin kevääksi oman T2:n. Pääkaupunkiseudun jättömaat jaksoivat köyhästä annistaan huolimatta kiinnostaa siihen asti, kunnes pääsin maaseudun historiallisemmille ja neitseellisemmille maille tonkimaan kunnolla ja rauhassa. Ensimmäisen vanhemman (1802) kolikon löytäminen kotitilani pellolta viimein todisti, että näköjään vanhempienkin esineiden löytäminen on mahdollista, eikä pelkästään foorumilaisten huijausta.
Huhti-toukokuussa ajelin ahkerasti kesäpaikkaamme Päijät-hämeeseen. Tilaan kuuluvia peltoja tuli haravoitua melkoisen intensiivisesti, ja saalista alkoi kertyä enemmän. Lähinnä kolikoita 1600-1800-luvuilta. Varsinkin isompien kolikoiden esiinkaivaminen tuntui aina yhtä hienolta. Tutuksi tulivat myös runsaslukuiset soljet ja napit, sekä tietysti ne perhanan pullonkorkit, joita tosiaan on kaikkialla. Samalla kertyi melkoisesti myös työtunteja ja kylähullun mainetta. Kesäkuussa vierailin länsi-uudellamalla, josta löytyi yllättäen ensimmäinen vanhempi ja hienompi esine: keskiaikainen putkilukon avain. Esineen alkuperän selviäminen oli yksi hienoimpia kokemuksia harrastuksen aikana. Pienempiä ilonaiheita olivat mm. tykinkuulan ja ensimmäisen piparikolikon löytäminen.
Näihin aikoihin harrastuksen pullonkaulaksi meinasi koitua arkuuteni lupien kyselyyn (ja toisaalta vielä suurempi arkuuteni luvattomaan piipparointiin). Jostain syystä tuntui lähes ylitsepääsemättömän vaikealta mennä kyselemään tuntemattomilta lupia. Sähköpostikyselyt kun eivät yleensä tuottaneet tulosta. Onneksi kesämökkipaikkakunnalla ihmiset olivat mukavia ja soittelivat jopa naapureiltaan lupia puolestani.
Keskikesän pelasti mökkinaapurin pari isompaa kesantopeltoa, joilla signaalia oli harvassa, mutta kaivaminen sitäkin helpompaa. Ensimmäisen kesän kruunasi pääsy rautakautisten asumusten lähellä sijaitseville heinäpelloille - kiitos siitä luvat kysyneelle Raibanille - joista löytyi myös kovasti haaveilemaani vanhempaa esineistöä. Niitetty heinäpelto kasvoi nopeasti taas liian korkeaksi, ja kun viljapellot viimein puitiin, oli niissäkin sänki jäänyt niin pitkäksi, että huispaaminen ei ollut kovin mukavaa, ja innostus alkoi hiipua. Kausi loppuikin sitten nopeammin kuin olin ajatellut, oikestaan jo elokuussa.
--
Edelleen jaksaa ihmetyttää miten paljon ja hienoja esineitä pelloissa piilee. Asia, jota ei koskaan aiemmin ollut tullut ajatelleeksi. Ja jota muiden ihmistenkin on vaikea uskoa kun heille kertoo tästä harrastuksesta. Usein omakin usko oli kyllä koetuksella pullonkorkkimeren keskellä. Opin tunnistamaan aika hyvin signaalin, joka todennäköisimmin on pullonkorkki, mutta valitettavasti tunnistus ei koskaan ole sataprosenttisen varma. Esimerkiksi hienoin löytöni, tuhat vuotta vanha dirhemi, oli vähällä jäädä löytymättä. Pelto tien vieressä kun oli täynnä repäisykorkkeja, ja olin jo useampaan kertaan päättänyt että en kaiva enää yhtään korkilta kuulostavaa signaalia. Silti päätin vielä kaivaa juuri ennen pimeän tuloa vielä tämän yhden epäilyttävän signaalin, varmuuden vuoksi. Ja sillä kertaa mullasta ilmestyikin jotain ihan muuta. Myös ensimmäinen viikinkiaikainen esineeni, punnus, oli vähällä jäädä kaivamatta, koska se pronssipäällysteisenä rautapallona antoi foliosignaalin. Ikävä totuus näköjään on, että helpolla ei tässä hommassa pääse, vaan ne huonotkin signaalit pitää jaksaa kaivaa jos haluaa jotain erikoisempaakin löytää.
Syksyllä innostus osoitti hienoista löydöistä huolimatta jo hiipumisen merkkejä yli-innokkaan alun jälkeen. Tavallaan motivaatiota saattoi paradoksaalisesti vähentää sekin, että tästä eivät löydöt enää paljon voi parantua. Samanlaista kehitystä löytöjen laadussa ei siis enää ole odotettavissa. Katsotaan miten talvikauden pakkolepo vaikuttaa, josko keväällä olisi taas intoa. Onhan siellä pelloissa kuitenkin kätköissä vielä vaikka mitä. Mitään kultaistakaan ei vielä ole löytynyt, eikä tippoja eikä klippinkejä... Eikä asekätköjä... Eikä miekkoja tai hopea-aarteita...
--
Vaikka harrastuksen aiheuttama liikkuminen tekikin tällaiselle huonokuntoiselle oikein hyvää, aiheutti jatkuva huispausliike myös lieviä rasitusvammoja ja särkyjä. Syksyllä aloinkin jo haaveilla XP Deuksesta, jonka keveys ja langattomuus houkuttelisivat kovasti. Hinta on vaan niin suolainen, että täytyy ensin varmistua että into pysyy päällä ensi kaudellakin ennen kuin ajattelee asiaa yhtään enempää...
Niin, ja syksyllä työasiat ja muu arki sitten iski päälle niin voimalla, että koko piipparointiharrastus tosiaan unohtui pitkäksi aikaa. Ja samalla myös vanhempien esineiden toimittaminen museoon, köh köh. Osittain se viivästyi siksikin, että Helsingistä neuvottiin viemään löydöt Lahden museoon, ja Lahdesta taas Helsinkiin, enkä ole jaksanut vielä ottaa selvää kumpi on oikeampi paikka (vaikka molemmat varmasti käyvät). Paperitöitten tekeminenkin on työlästä, ja siksi haluaisin ensin käydä näyttämässä esineitä ja saada tiedon siitä, mitkä museo haluaa lunastaa. Niin että ei tarvitsisi turhaan täytellä lomakkeita. Mutta tämä on nyt tällaista laiskan selittelyä… Joululomalla lupaan hoitaa asian kuntoon.
-----------------
Tässä valikoima mielenkiintoisimpia löytöjä. Ketun pääkallo ja lasipullo olivat tietysti pintalöytöjä, mutta eipä niihinkään olisi törmännyt muuten. Näiden lisäksi kertyi kotiin tietysti paljon muutakin jota ei raaskinut tai uskaltanut heittää pois. Rautaakin useampi kilo. Nappeja pieni pakasterasiallinen, ja solkia iso.
Tunnistettavissa olevia, vähintään 50 vuotta vanhoja kolikoita löytyi kesän aikana reilut sata kappaletta. Niistä noin kolmasosa 1600-1700 -luvuilta. Hopeisia löytyi viisi. Ja aikamoista onnea taisi olla se, että joukossa oli kaksi top-60 -kolikkoakin.
Alhaalla oleva tumma solki voi myös olla todella vanha.
